Kolumni: Yhdeksän kesän opit siirtolapuutarhassa

Siirtolapuutarhamökin myötä minusta on tullut viljelijä. Eikä mikä tahansa viljelijä vaan maksimaalista satoa tavoitteleva syötävien kasvien viljelijä.

Toista lasta odottaessani minut valtasi ylitsepääsemätön oman pihan kaipuu. Puolisoni, vannoutunut kerrostaloasuja, kauhistui alkaessani vaellella pientaloalueilla päiväkävelyillä ja tutkia myytäviä omakotitaloja. Kompromissiksi hän keksi siirtolapuutarhamökin. Itse en ollut sellaisella edes käynyt, mutta astuessani ensimmäistä kertaa sisään riehaantuneiden ruusujen peittämästä portista olin aivan myyty. Oooh, täällähän on kaikkea sitä mitä edes osasin toivoa!

80 vuotta vanhat omenapuut notkuivat raakileita, ja tonttia rajasivat tuuheat marjapensaat. Mökin takana luumupuu (keltainen, myyjä täsmensi) kurotteli kohti taivasta, ja monilukuiset karhunvatukkapensaat uhkasivat levitä tonttien välisen palokäytävän yli naapurinkin puolelle. Muhkean köynnöshortensian takaa paljastui todellinen ilonaihe: pikkuruinen mutta ehjä kasvihuone. Tämmöinenkin täällä valmiina, ihastelin.

Ja niin meistä tuli siirtolapuutarhamökin hiukan säikähtäneet mutta toiveikkaat omistajat. Katsotaan mitä tästä seuraa, ja jos seuraa jotain ylitsepääsemättömän vaikeaa, varmasti tämän saa myytyä eteenpäin, järkeilimme.

Ensimmäiset pari kesää kokeilin viljellä vähän kaikkea. Suurin toivein kylvetyt munakoisot tuottivat yhden (1) alle kämmenen kokoisen hedelmän. Chilit menivät kirvojen suihin. Punajuuret kyllä itivät, mutta sitten tapahtui jotain mystistä ja kaikki oli mennyttä. Kaalikasvit maistuivat kirpoille, kunnes hoksasin ostaa lavan päälle ilmavan kaaliverkon ja riisua sen vasta syksyllä. Kaikilla muilla turhan satoisa kesäkurpitsa on meillä usein päätynyt kauriiden suihin.

Tuleva kesä on jo kymmenes mökillämme. Kokemus on osoittanut, että eniten iloitsen kasveista, jotka tuottavat yltäkylläisen sadon uskollisesti vuodesta toiseen.

Suurin suosikkini on kirsikkatomaatti. Voi miten paljon valikoimaa on, kun taimet kasvattaa itse siemenistä: keltaisia, oransseja, vihreäraidallisia, kokonaan vihreitä, vadelmanpunaisia, jopa liki mustia. Ikuisena optimistina tungen kasvihuoneemme aina vähän liian täyteen, ja loppukesästä se on melkoinen viidakko. Palkintona saamme syödä omia tomaatteja vielä marraskuussa. Loput tomaatit tosin kerätään vihreinä ja kypsytetään ruokapöydällä, mutta ihmeen hyviltä ne silti maistuvat.

Myös avomaankurkut ovat meillä aina onnistujien joukossa. Jossain vaiheessa niihin iskee vihannespunkki, kyllä vain, ulkonakin, mutta ennen sitä pötkylöitä kasvaa sellaista tahtia, että saan säilöttyä etikkaisia chilikurkkuja jääkaapin täyteen.

Kolmas suosikkini on pensaspapu. Kunhan siemenet liottaa hyvin ennen kylvämistä ja ulos istuttamista malttaa odottaa pitkälti kesäkuun puolelle, kaikki menee aina hyvin. Yhdestä lavasta tulee yltäkylläinen sato, jota syödään viikkoja ja jota riittää pakastettavaksi asti.

Koska mikä olisikaan parempaa kuin kaivaa tammikuussa pakastimesta esille itse viljeltyjä herkkuja ja alkaa suunnitella tulevaa viljelykesää.